8/15/2012

1. päivä synnytyksen jälkeen

Lauantaina 4.8 heräsin jo 6 aikaan odottamaan että Niko saisi tulla osastolle vasta kello 10 katsomaan minua
ja pääsisimme yhdessä katsomaan vauvaamme. Lääkäri tuli huoneeseen juuri kun niko oli tullut ja kertoi että
pääsen katsomaan vauvaani mutta minun pitäisi päästä omin avuin sängystä ylös. Miten mä sen teen? ajattelin mut oli vasta eilen leikattu ja vatsani on niin kipeänä enkä ole noussut sängystä sen jälkeen kun leikkauslääkärit minut sänkyyn nostivat. en ole edes vessassa käynyt ja nyt pitäisi tosta vaan nousta!
No nouseminen oli tuskaista ja sattui aivan helvetin paljon mutta jos se on tehtävä että näen lapseni teen sen vaikka se sattuisi kuinka paljon. No aikaahan siinä meni että pääsin istumaan sängyn reunalle mua pyörrytti
niin paljon että silmissä sumeni en nähnyt mitään enkä myöskään kuullut mtn istuin siinä vain ja räpyttelin silmiäni jotta näkisin jotain. Taas meni hetki ja pääsin kävelemään noin 5 askelta seinää pitkin vessaan
pesemään hampaat ja kasvot sekä vaihtamaan puhtaat vaatteet. Vihdoin olin valmis lähtemään katsomaan vauvaani mutta jouduimme vielä odottamaan sillä teho-osastolla oli jonkinäköinen "operaatio" käynnissä eikä sinne saanut silloin mennä. Lastenklinikan tilat on niin pienet että kaikki joudutaan tekemään samoissa tiloissa sillä muuta tilaa ei ole. Kun lopulta muutaman tunnin odottelun jälkeen hoitajani tuli sanomaan että nyt voitte mennä sydämmeni alkoi pomppia.. näkisin vihdoin oman kultani kunnolla<3 Lähdimme nikon kanssa naistenklinikalta pyörätuolilla sillä en pystynyt enkä olisi saanutkaan kävellä. Naistenklinikan alta kulkevaa tunnelia pitkin kävelimme pitkän matkan lastenklinikalle ja minua huimasi todella paljon. Ja aina käveltyämme leikkaus salin ohitse sen haju valtasi nenäni ja kaikki muistot leikkauksesta palasi mieleeni se kipu ja epämiellyttävä tunne mutta myös se ihana pieni vauva joka siitä kivusta syntyi.

Kun astuimme teho osastolle tila oli todella pieni ja aivan täysi siellä oli varmaan joku 30 pienenpientä vauvaa
jotka kaikki taistelivat elämästään. yritimme mahtua joukkoon pyörätuolini kanssa ja kun vihdoin pääsin pikkuiseni luo olin onnellisempi kuin koskaan mutta samalla surullinen siitä etten voinut pitää pikkuista sylissäni.Hän näytti niin hauraalta ja pieneltä vaikka mittoja ei saatu voisin arvata että pituutta toisella oli ehkä 30cm. Silmät olivat samankokoiset kuin pikkurillin kynteni, pää oli noin omenan kokoinen ja kämmen vain vähän peukalonpäätä isommat.

Lääkäri tuli kertomaan että pikkuisen pH arvo on todella hapan mikä tarkoitti sitä, että hänelle pitää antaa todella paljon nestettä ja vielä ei ole varmaa mikä meidän pikkuista vaivaa mutta myöhemmin otettavilla kokeilla saadaan selvyys. Epäily oli kuitenkin että pienoisemme sairastaa Gracile- oireyhtymää
mikä estää kasvun ja nostaa pH:n happamuutta. Tähän tautiin kuolee aina 100% varmuudella joko jo kohdussa tai pari päivää/pari kuukautta syntymän jälkeen mutta varmasti jossain vaiheessa vauvaikää.

Sydäntä kouraisi vastahan olin nähnyt oman lapseni ja nyt jo hän lähtisi pois luotani ? En kuitenkaan halunnut ajatella pahinta vaan toivoin että Gracile olisi negatiivinen ja lapsemme alkaisi voimaan paremmin ja pääsisi kotiin kanssamme viettämään normaalia perhe elämää.

4 kommenttia:

  1. Se oireyhtymä on sitten varmaankin sellainen, mikä ei näy missään raskaudenaikaisissa seulontakokeissa -ainoastaan hidas kasvu voi olla merkkinä siitä?
    Voimme vain toivottaa teille perheenä kaikkea parasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos! Siitä lapsivesinäytteestä kai näkyy ainaki jotai siihe viittaavia merkkejä tai ehkä jopa koko sairaus en ole varma mutta ainakin tuloksissa kestää todella pitkään
      että suoraan lapsesta otettuna vastauksen saa huomattavasti nopeemmin. Ja hidas kasvu/kasvun loppuminen on yleensä selvästi siihen viittaava merkki

      Poista
    2. Sinulla ja Nikolla on nyt Tinjan muotoinen jälki sydämessä, joka säilyy siellä loppuelämänne.
      Ei teidän oloa helpota, jos esitän osanottoni. Mitä se on siinä tilanteessa, kun näkee pienensä lähtevän?
      Jos Sinua yhtään helpottaa se tieto, niin pienesi on taivaassa tallessa.
      Halaus vielä.
      Jos jaksat, jatka blogin kirjoittamista, koska voisit jakaa tuntojasi samoja asioita kokeneiden kanssa. Mutta ymmärrämme kyllä, jos sinulla ei ole mitään sanottavaa.

      Poista
    3. Niin eihän oma lapsi lähde pois sydämmestä
      tai muistoista vaikkei fyysisesti olekkaan
      enää läsnä, uskon että joku päivä mä pääsen sitten
      taas näkemään oman kultani taivaaseen<3
      yritän jatkaa blogin kirjoittelua jos vaan
      ihmiset jaksaa sitä vielä lukea, sillä kirjoittaminen
      ja asioiden jakaminen helpottaa oloani.

      Poista